– ja mitä sitten tapahtuikaan? / Radio: kutsumukseni ja kohtaloni (1)
Tuona päivänä puolisoni koki siihenastisen elämänsä syvimmän shokin: puhelin soi ja ääni linjan toisesta päästä esitti surunvalittelunsa ”Leo Mellerin kuolemasta”. Elettiin kesää 1990. Olin matkalla ulkomailla: olin osallistunut kansainväliseen konferenssiin Saksassa ja palaamassa autollani kotisuomeen. Tuon ajan tietoliikenne ei mahdollistanut nykyisin niin tavanomaista ja edullista läheisten puheyhteyttä maiden ja merien ylitse. Kansainväliset puhelut olivat hyvin kalliita. Soittelimme puolisoni kanssa vain pakottavien syitten sitä vaatiessa – korkeintaan kerran viikossa. En ollut kahteen vuorokauteen puhunut puolison kanssa – ja nyt hän sai puhelun, jossa osaaottavasti ilmoitettiin kuolemastani. Puhelu päättyi yhtä nopeasti kuin se oli alkanut. Eipä tainnut soittaja edes esittäytyä nimellänsä. Eräitä järistystäyteisiä tunteja kului ennen kuin selvisi, että maallisen vaelluksen loppuun oli saapunut ”se toinen Leo Meller” – eli Yleisradion ja Mainos-TV:n johtoasemissa oleva nimikaima.
EDELLÄ kuvaamani oli minulle ja omilleni epämieluisin niistä useista erilaisista tilanteista, joihin kummatkin Leo Mellerit nimiyhtäläisyydestä johtuen joutuivat erinäisiä kertoja.
Meitä oli kaksi – kaksi Melleriä, kummallakin kutsumanimenä Leo.
Minä olen Leo Martin Torsten Meller. Olen syntynyt 12. heinäkuuta 1942 Helsingissä.
Toinen Leo Meller oli Leo Ilmari Meller. Syntynyt 26. syyskuuta 1915 Helsingissä. Saanut ikuisuuskutsun 25. kesäkuuta 1990 Helsingissä.
Tiettävästi emme ole sukua – harvinaiset sukunimet ovat kulkeutuneet, sukuhaaroja lisääntynyt, ja käsittääkseni sotaan johtaneissa kohtalokkaissa vuosissa ihmissuhteita, yhteyksiä katkennut ja uusia syntynyt, lopputuloksena yllättävä, kahden Leo Mellerin rinnakkaiselämä. Erikoisena se, että kumpikin Leo valitsi elämäntiensä suunnaksi journalismin sivupolkuineen. Ja päätyi aikanansa nimenomaan sähköisen journalismin ja tiedotustoiminnan kuvioihin.
”Toinen” Leo Meller oli pitkäaikainen Yleisradion toimittaja sekä elämänsä lopulla Mainos-TV:n ohjelmajohtaja.
Yleisradiossa tällä ”toisella Leolla” oli merkittävä karriääri: hän aloitti sodan loppuvaiheissa 1945 esitelmä- ja selostusosaston toimittajana, 1960-1965 hän työskenteli Ylen puheohjelmien osaston päällikkönä. Vuonna 1965 Meller siirtyi Mainos-TV:n ohjelmajohtajaksi hoitaen tehtävää eläkkeelle jäämiseensä 1980 saakka. Meller loi Mainos-TV:lle pohjoismaisen kaupallisen tv-maailman johtoaseman.
Tämä Meller oli yhteiskuntapoliittisesti aktiivi. Sotavuosina hän oli Kansallisen edistyspuolueen vt. puoluesihteeri. Vapaamielisten Liiton valtuuskuntaan hän kuului 1952-1965. Vielä on mainittava hänen vastuuasemansa Nuoren Voiman Liiton ylijohtajana 1958-1964.
Leo Ilmari Meller kuoli kesäkuussa 1990 Helsingissä.
Vuosien vieriessä olen joutunut lukuisia kertoja vastaamaan yhteen ja samaan kaksiosaiseen kysymykseen: Oletteko te kaksi sukua – ja: millä johdatuksella kumpikin LM on elämän kutsumukseltansa ja työltänsä journalisti ja kustannusmaailmassa uraa tehnyt henkilö?
En osaa edes arvailla, mitä arvoisa nimikaima olisi tai on tahollansa vastannut moisiin kysymyksiin. Vielä vähemmän osaan kuvitella, mitä hän on vastannut, kun julkisuuteen on alkanut vuotaa tietoa siitä, että ”tuo toinen” Leo Meller on tullut uskoon ja on kristillisen Kuva ja Sana kustannusyhtiön palveluksessa lehtien toimittajana – ja kaiken lisäksi vielä harjoittelee saarnaamista aiheina maailman loput ja Israel. Tiedän tällaisia kysymyksiä sadelleen jopa tiedotusvälineitten toimittajilta.
Entä sitten, kun otsikot huusivat Leo Mellerin joutuneen Raamattujen salakuljetuksista ja niihin liittyvistä mustista kassoista tutkintavankeuteen ja jopa tuomituksi?
MITEN minulle ”läheisempi” LM-persoona – eli tämän tekstin kirjoittaja – sai nimensä?
Äitini Aili Dagmar Zenaida Meller kuoli jouduttuansa auton päälle ajamaksi suojatiellä Helsingin tuomiokirkkoa vastapäätä.
Äiti oli omaa sukuansa suomenruotsalaisia mellereitä. Sukujuuria löytyi sekä Siuntion että laajemman ruotsinkielisen läntisen Uudenmaan alueilta.
Äidin Rudolf isä oli merenkulkuhallituksen insinöörejä, erikoisalanaan merikorttien piirtäminen Itämeren kasvavan laivaliikenteen tarpeisiin. Erityinen avaus strategisten merikarttojen luomiseen liittyi toisen maailmansodan tarpeisiin. Isänsä vaikutus veti Aili-äitiäni kartanpiirtämisen piiriin samalla rajaten hänen jatko-opintojaan Ateneumissa yleisen maalaustaiteen aloilla.
Sitten astui tapahtumiin suvultansa suomenruotsalais- tanskalainen liikemies Torsten Rasmusson. Rakastuminen johti kihlaukseen. Sota painoi aiotut ja jo tehdyt aikataulut muutoksiin. Torsten tuotti Suomeen kalliita alkoholijuomia eri puolilta Eurooppaa. Sodan syttyminen vaikutti, että raivoraittiista Torstenista tuli alkoholin raskas käyttäjä – oma tuontilinja tarjosi ehtymättömästi juomia. Avioliitto lykkääntyi alkoholisoitumisesta johtuen. Aili alkoi odottaa lasta. Minä synnyin heinäkuun 12. 1942. Siinä vaiheessa vanhempani kulkivat erillisiä teitä – sopimuksena tutkia elämän jatkuvuutta kunhan rauha aikanaan tulisi, ja ennen kaikkea, kun Torstenin alkoholinkäyttö seisahtuisi.
Sota päättyi.
Minulle oli kertynyt ikää kolmatta vuotta.
Sodan viimeisenä puolivuotiskautena isän alkoholinkäyttö todella räjähti. Torstenin raskas alkoholisoituminen rikkoi ja tuhosi mitä vähäisiä uuden yhteisen alkamisen suunnitelmia lieneekään ollut. Rauhan tullessa äiti oli yksinhuoltaja – kihlaus lienee purkautunut Ailin toimesta jo vuotta tätä aiemmin. Silloin minua jo odotettiin tähän maailmaan.
Miten Torsten-isän maallinen vaellus päättyi?
Isä kirjaimellisesti joi itsensä hengiltä.
Aili rakasti isääni. Kuitenkin hän kieltäytyi riskeeraamasta ja torjui avioliiton, jota isäni sodan päätyttyä toivoi. Sota oli vaikuttanut alkoholismin väkevään nousuun. Esimerkkejä oli lähipiirissä useitakin siitä, mihin alkoholi ajoi perheitä ja perheenjäseniä. Tiedän äitini rukoilleen ja rukoilleen ja rukoilleen Torstenin raitistumista. Mutta sellaista ihmettä ei tapahtunut.
Sota- ajan maailmaan kuuluivat lukemattomat alkoholin sortamat ja tuhoamat ihmissuhteet ja avioliitot. Kummankin suvun tahoilla kannatettiin ja tuettiin äitini päätöstä yksinhuoltajuudesta – niin toivottomaksi kävi Torstenin alkoholisoituminen.
Koskaan äitini ei sallinut itselleen uutta ihastumista rakastumisesta puhumattakaan – Aili jäi loppuelämäkseen yksinhuoltajaksi.
Teininä selvittelimme äidin kanssa kymmenet ja kymmenet kerrat menneitä, ja kerta kerralta – ikänikin varttuessa – käsitin entistä paremmin äidin tekemää valintaa. Äiti tuhlasi rakkautta poikaansa, ja sitä tarjosivat myös kaksi äidin sisarta – Martta ja Ellen – minuun samalla tukien äitini selviytymistä yksinhuoltajana.
Martta eli pitkän elämänsä avioitumatta, sai todistaa läheltä oman perheeni muodostumisen, ja oli tyttärilleni Tainalle ja Ninalle verraton innoittaja ja tuki.
Ellen avioitui Ruotsiin, ja hänen ja puolisonsa Nilsin kodissa Mälarjoen idyllisessä rantakaupungissa Strängnäsissa vietin laskemattoman määrän aikaa. Pariskunnalla oli myös maaseutukoti ja siellä hevosia. Opin ratsastajaksi.
ENSIMMÄINEN kosketukseni varhaisen lapsuusajan kristillisyyden jälkeiseen väkevään herätyskristillisyyteen sain Strängnäsin helluntaiseurakunnassa. Siellä avautuneilla raiteilla sain siirtyä suomalaisen vastaavan kristillisyyden piiriin niissä vaiheissani, kun teininä palauduin Ruotsista takaisin äitini asuinkaveriksi.
Ensimmäisen vakavan ”aikuistason” ratkaisun Kristuksen seuraamiseen tein Helsingin ruotsinkielisessä helluntaiseurakunnassa Filadelfiassa. Palauduin kuitenkin nopeasti luterilaiseen ympäristöön Tähtitorninmäen Lähetyskirkon ruotsinkieliseen toimintaan – tuossa ympäristössä pastorit Per Wallendorff ja Mikael Sandell toimivatsielunhoitajina, jälkimmäinen jopa joissakin vaiheissani eräänlaisena isähahmona minulle. Kun tässä nyt aloitin kiitollisuudessa luettelemaan hengelliseen kehitykseeni tärkeinä vuosina vaikuttaneitten veljien nimiä, vielä on mainittava etenkin insinööri Per-Bengt Andersson. Hänessä kohtasin ja sain omistaa eräitten vuosien ajan isoveljen, jollaista minulla ei koskaan kotiperheessä ollut. Per-Bengtin läheinen uskonveli oli kristillisen kustannustoimen leivissä työskennellyt, sittemmin papiksi valmistunut ja mahdollisesti vielä Pohjanmaalla aktiivi Ole Holmberg.
Elämääni rakentui kristillisen aktiviteetin, opintojen ja muun tekemisen todellisuus, jonka ytimeksi muodostui Ensio Lehtonen ja hänen johtamansa kustannusliike Kuva ja Sana. Joskaan tuo työsuhde ei muodostunut raiteilla ajettavaksi katkeamattomaksi matkan teoksi, niin totta on, että parinkymmenen vuoden ikäisenä minulle avattiin ovi näkyyn työyhteydestä ja työmaailmasta, josta nyt olen eläkkeellä. Tämä elämäni vaihe koskettaa syvästi vielä nykyisyyttäkin – kuuluihan tuohon KS-jaksoon myös perustamani Patmos ry (sittemmin lähetyssäätiö), ja viimeisimpänä Radio Patmoksen luominen.
Haastattelija kyseli, mitkä elämän kokemukseni nousevat huippuina tavanomaisen kristillisen touhun yläpuolelle. Rohkenin vastata näin:
Johtamissani työmuodoissa ei ainoassakaan kertaakaan ollut sallittua tehdä velkaa. Olimme uskon työ – uskon lähetys. Jos Jumala antoi näyn ja synnytti uskon näyn toteuttamiseen, eikö Hän, joka omistaa kullat ja hopeat, myös liikuttaisi elementtejä niin, että Hänen työnsä kulkee velattomuuden raiteilla Hänen kunniaksensa?
Haastattelu julkaistiin. Kysymystä ja siihen lausumaani vastausta ei toimittaja julkaissut.
KUN minua on haastateltu ja esiin on noussut kysymys tiestäni Kristuksen seuraajaksi, vastaukseeni liittyy aina keskeisesti radio. Saman sisältöinen on vastaukseni viitekenttä, kun minulta kysytään menneisyyden unelmista kristillisyyden palveluksissa. Keskiössä on aina tavalla tai toisella radio – nimenomaan lähetystyötä palveleva radiotyö.
Radioamatööriys ja tämän lisänä kaukaisten yleisradioasemien DX-kuuntelu ja niistä raportoiminen asemille – joilta sai vastaukseksi kuuntelun vahvistavia värikkäitä QSL-kortteja – kuljetti minut aivan varmasti taivaallisissa tarkalleen ennalta säädettyä reittiä polville Kristuksen ristin eteen. Pyhä Henki synnytti minussa radioharrastuksen, jolloin eetteriaallot muodostuivat elämäni kohdalla kuin sähköiseksi katumuspenkiksi – yksinäisessä radion kuuntelu nurkkauksessani Jeesus oli vierellä ja availi sisimmän korvia kuulemaan eetterin suhinaa vahvempaa Hyvän Paimenen kutsuääntä.
Suomen Yleisradion radiohartauksien ja jumalanpalvelusten ohessa kuuntelin Ruotsin yleisradion vastaavia ohjelmia. Aikaerosta johtuen minun oli mahdollista kuunnella loppuun suomalainen radiojumalanpalvelus ja sitten siirtyä nopeasti Hörbyn tai Motalan taajuuksille ja päästä mukaan naapurivaltion vastaavaan lähetykseen. Vieläkin muistan, että yleisesti ottaen Ruotsin radiomessut vetosivat enemmän kuin kotimaan vastaavat: edellisissä yleensä opetettiin Raamattua enemmän kuin mitä tapahtui suomalaisissa radiojumalanpalvelusten saarnoissa. Niinpä kun etsikon aika tuli kohdalleni, etsin ohjausta ja sielunhoitoa toisen kotimaisen kielen piirissä tapahtuvista jumalanpalveluksista ja evankelioivista kokouksista radioaalloilta.
Mutta vielä muutaman virkkeen mitalla tapahtumiin Ruotsin maalla.
Poikavuosiini Ruotsissa liittyi kuningaskuntaa kiihdyttänyt tapahtumasarja, jossa ytimessä oli radiojumalanpalvelus Tukholman majesteetillisesta helluntailaisten Filadelfia temppelistä. Helluntaikansan ”arkkipiispa” Lewi Pethrus oli saarnassaan tuonut vahvasti esille Jeesuksen Kristuksen kaikenlaisten sairauksien parantajana – lienee saarnan lopussa rukoiltukin väkevästi parantavaa ihmekosketusta kuuntelijoihin. Tästä nousi lähinnä sosialidemokraattien ja kaikenlaisten uusateistien yhteinen kampanja moisen lahkolaiskristillisen sanoman sulkemiseksi ulos radioaalloilta.
Ruotsin helluntailaisille ei tällainen sopinut.
”Jos tosievankeliumi potkitaan pois Ruotsin veronmaksajien – myös kristittyjen! – maksamien radiolupien varassa toimivasta yleisradiosta, helluntaikansa etsii uuden kanavan täydelle radioevankeliumille!” – näin uhmaili Pethrus.
Ja tällainen Ruotsin ulkopuolelta radioiva kanava löytyikin Radio Luxemburgin jättivoimallisista lähettimistä ja valtaisista korkeista antennimetsistä.
Asuin tuohon aikaan Ruotsissa.
Ellenin ja Nilsin mahtavasta AGA-radiovastaanottimesta löytyivät vaivatta Luxemburgin lähetykset. Minusta tuli ohjelmien vakikuuntelija – oli dramaattista kuunnella ruotsin- ja norjankielisiä saarnoja keskeltä Eurooppaa – ja kerran viikossa jopa vartin verran suomenkielellä! Näitten ohjelmien kautta tulin ulkopuoliseksi tutuksi helluntaiseurakunnan kanssa. Ennen pitkää tieni kulki Strängnäsin helluntaiseurakuntaan. Kotiuduin sinne. Kutsuivat kasteelle, mutta kun olin eräitä kertoja kieltäytynyt, niin pääsin silti osalliseksi seurakunnan sisäpiirin lämmöstä ja ulkojäseneksikin – mitä tuo termi sitten mahtoikaan pitää sisällään. Ehtoollisyhteyttä siihen ei kuulunut.
Ehtoollisella kävin Strängnäsin tuomiokirkossa – ja sielläkin pääsin tekemisiin kristillisen radion ja DX-kuuntelun kanssa.
TUOMIOKIRKKOSEURAKUNNASSA oli toimiva Domkyrkopojkarnas radioklubb. Varsinaisen kaukokuunteluharrastuksen ohella Tuomiokirkkopoikien radioklubilaiset ylläpitivät radiolähetystyöntekijä Sonja Perssonia Ecuadorin Andien Ääni lähetysradioasemalla – ja valmistivat viikottaisia vartin mittaisia radio-ohjelmiakin Andien Äänelle. Yhdessä ohjelmassa sain olla mukana ”suomalaisena”.
Minultaon kysytty, mistä löytyvät juuret, joiden varaan on kasvanut se ”radiomasto”, joka Suomessa on tullut tunnetuksi perustamani Radio Patmoksen nimessä ja muodossa. Tässä blogissani on ripale vastausta kysyjille.
Eteenpäin siis muisteloissa.
Vuodet kuluivat.
Hakeuduin harjoittelemaan minua niin väkevästi kutsuvaa toimittajantyötä Ensio Lehtosen Kuvan ja Sanan palvelukseen.
Ensimmäinen kuukausipalkkainen vakanssini oli pääsy harjoittelijaksi Lasten Kuvalehden toimitussihteerin tehtäviin.
Lehtonen tahollansa kiinnostui kokemuksistani radioharrastuksen parissa – ja toki häntä kiinnosti tietämyksen lisääminen kristillisen radion vaikutuksista herätykseeni.
Tapahtui kaksi asiaa.
Ensio Lehtonen avasi Kipinän palstat jatkokirjoituksilleni aiheena maailman kristilliset lähetysradiot. Sarjasta tuli pitkäikäinen. Alussa kirjoitukset syntyivät niin sanotussa free lance suhteessa Kuvaan ja Sanaan. Sitten Lehtonen kutsui minut toimitusharjoittelijaksi, ja nopeasti minusta tuli, kuten jo edellä mainitsin, Lasten Kuvalehden toimittajahenkilö.
Lehtityön rinnalla eli Lehtosen sydämessä vahvistuvana visio suomalaisista radio-ohjelmista yhden tai useamman kristillisen lähetysradion taajuuksilla. Toki olisi tärkeätä, että ohjelmia voisi kuunnella Suomessa – mutta myös hajotuksessa elävät suomalaiset siirtolaiset eri mantereilla tarvitsisivat radiojulistusta: todistusta Jeesuksesta, ja lopun ajan kehittyvistä tapahtumista. Lehtosen toimeksiannosta aloitin yhteyksien rakentamisen globaaliin evankeliseen lähetysradioverkostoon. Noihin aikoihin maamme roomalaiskatoliset saivat vartin pituisen oman viikoittaisen ohjelma-aikansa Vatikaanin yleisradiossa. Ohjelmat kuuluivat erinomaisella vahvuudella lyhytaalloilla Suomessa – ja sekös Lehtosta innosti entistä väkevämmin kannustamaan minua luomaan jotakin ”vastaavaa” opettaaksemme Jeesuksen tulemuksesta koko Suomen laajuiselle kuuntelijakunnalle.
Ensio Lehtonen sai taivaskutsun kesän alkuun 1971.
Pääsiäisenä 1971 Radio Monte-Carlosta niin sanotun kansainvälisen tunnin ohjelmistossa radioitiin Lehtosen vartin raamattupetus Jeesuksen tulemuksesta. Ainakin radioharrastajat kuulivat ohjelmaa, koska saimme Kuvan ja Sanan osoitteella kymmenmäärissä kuuntelijaraportteja. Myös maailman meriä purjehtivat suomalaiset merimiehet kuuntelivat. Merimieslähetyksen piirissä heräsi kiinnostusta. Tajuttiin ohjelmien tavoittavan meriä seilaavia suomalaisia ja tarjouduttiin osallistumaan ohjelmien tekemiseen.
Monte-Carlo oli yksi Euroopan voimallisimpia kansainvälisiä radiolähettimiä, joka Radio Luxemburgin tavoin tavoitti miljoonia kuuntelijoita globaalisti. Pääsiäisradion kokeilun yhteydessä lupasin Lehtoselle jos vain mahdollista joskus perustaa kristillisen radion Suomeen – ”kunhan valtion radiomonopoli joskus kaatuu”.
Monopoli kaatui. Sain ensimmäisten joukossa hamuta reittiä kristillisen radion perustamiseen. Ja nyt on Suomessa kaksikin kristillistä kokoaikaista radiota. Mitä minuun tulee, tilaa voisi olla kolmannellekin pelkistetylle raamatunopetus radiolle.
Blogipituuteni on noussut eteeni kuin huomaamatta. Nyt aivoille ja sydämelle ja näppäimistölle lepo.
Tavataan – kirjoitetaan – luetaan.
Leo Meller
28 04 2025